Ylisuorittajan pitkä oppimäärä

Ajattelin nyt avata sanaisen arkkuni asiasta perfektionismi ja ylisuorittaminen.

Kuten kerroin ensimmäisessä postauksessa, olen kahden menestyvän lääkärin lapsi. Isäni on ortopedi ja äitini psykiatri(ent. työterveyslääkäri). Olen usein pohtinut, mikä on osuus vanhempieni uravalinnoilla omaani, ja olen tullut lähes aina siihen lopputulokseen, etten usko sen kovin paljoa vaikuttaneen. Mutta siitä päästäänkin siihen, mitä itse menestyneet vanhemmat odottavat lapsiltaan. Paljon. Ainakin meillä, ja uskon, että jokunen muukin korkeassa(tai korkeakoulutuksellisessa, plus en vähättele tässä vähemmän koulutettuja) asemassa työskentelevän lapsi voi sanoa samaa, on tosin mahdollisuus, että olen väärässäkin.

Muistot jo ala-asteelta aina yläasteen loppuun ovat ristiriitaiset opintomenestyksen suhteen. Toivoisin, että voisin sanoa vanhempieni aina hyväksyneen minut ja tekemiseni suurinpiirtein siitä lähtökohdasta, että kaikki on vähintäänkin ok, riittävää, kunhan en itseäni satuta ja laki ei sitä kiellä. Todellisuus on kuitenkin se, että suorittaminen on meillä aina ollut se ykkösjuttu, etenkin toisen vanhemmistani mielestä, eikä mikään voita menestystä ja mammonaa. Se on tehnyt minusta melkoisen perfektionistin ja ylisuoriutujan. Yläasteella, ysiluokan keväällä jouduin burn outtiin, koska kuvittelin, ettei 8.9 keskiarvolla pääse lukioon, nostin sen yli 9.5 keskiarvoon muutamassa kuukaudessa, johtaen täydelliseen henkiseen sekä fyysiseen uupumukseen. Tässäkään kukaan ei sanonut minulle, että kyllä ysiä hipova k.a on ihan riittävä ihan mihin vaan lukioon.


Äitini on aina ollut kaikesta huolimatta ymmärtävä ja tukevainen, vaikka aina ei ole "kymppejä sadellut" ihan joka kokeesta tai en ole onnistunut jokaisessa tekemässäni asiassa(kärjistettynä). Äitini myös on aina käskenyt etsimään sellaisen alan, jolla viihtyy, rahasta tai menestyksestä viis. Tosin, kasvatukseni kuitenkin kulkee hieman eri reittejä, eli tässäkin olen elänyt melkoisessa valintojen sodassa.


Lukiossa osasin hieman hellittää opiskeluun suuntautuneesta perfektionismista, sillä sain pääosin itse valvoa suoritusteni tasoa. En kirjoittanut kuin neljä ainetta yo-kirjoituksissa ja niiden lisäksi tein kuvataiteen lukiodiplomin. Syksy 3. vuonna oli todella todella raskas henkilökohtaisista syistä, masennuin vaikeasti pitkäksi aikaa. Olen nyt jälkikäteen onnellinen, etten esim. kirjoittanut kuutta-seitsemää ainetta C:n keskiarvolla vain sen kirjoittamisen takia, sen takia että pitää olla hyvä ylisuoriutuja ja saada seitsemän ällän rivi. Sain neljä hyvin kirjoitettua ainetta, se riitti, kerrankin.

Perfektionismini oli tosin lukioaikana suuntautunut ulkonäköön, ruokaan, urheiluun ja kulisseihin. Sain oikean fyysispsyykkisen ravistuksen masennuksen iskettyä, jonkinlaisen herätyksen. On hassua sanoa, että yli vuosi elämästäni meni hukkaan piilotellessani omassa luukussani yksikseni, ja silti, en vaihtaisi sitä vuotta pois, sillä olen oppinut itsestäni enemmän kuin uskonkaan, olen oppinut antamaan itselleni aikaa ja armoa ja hieman hellittämään suorittamisesta. Olen oppinut, ettei kaikkea voi saada nyt ja heti, jotkut asiat vaativat pitkäjänteisyyttä ja tervettä mieltä, tukea ja voimaa.

En olisi voinut kuvitellakkaan vuosi-pari sitten vielä itseäni hakemassa lääkikseen, lukemassa tai laskemassa päivittäin 3-5 h ja uskomassa itseeni ja sisäänpääsyyni. Olen oppinut, että kaikella on aikansa ja paikkansa, eikä väkisin voi tehdä itsestään mitään, mitä ei ole. Olen myös varma, etten ole ainoa tuleva(tai sisässä oleva) lääkisläinen "kympin oppilas", joka painii päivittäin suorittamisen ja perfektionismin kanssa, taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Seuraava askeleeni on opetella hallitsemaan(...sanoo perfektionisti) jatkossakin voimavarojani ja antamaan itselleni anteeksi, jos en jaksa ja halua aina olla paras. Virheet ovat inhimillisyyttä.



Ps. Fysiikan ykköskurssi kerrattu, kemian ykkönen puolessavälissä,
terveisin Onnellinen nainen!