Survivor.

Vihdoin on tauti melkein selätetty, ja räkätaudin takia myös tämä hetken blogihiljaisuus. Olin niinkin heikossa hapessa, ettei edes konetta jaksanut avata juuri, saati paneutua bloggailuun. Viimeviikko meni siis saikulla pääasiassa, jos ei maanantain "38°c kuumetta ja räin jokasen asiakkaan naamalle yhdeksän tuntia"-työpäivää maanantaina ja perjantain "mulla ei lähde ääntä ja oon edelleen kuumeessa, mutta pakkopakkopakko tulla hoitamaan ees nää yhdet paperiasiat"-viisituntista töissä.

Viikonloppuna yskin vieläkin keuhkojani pihalle ja räkä tuntui täyttävän aivotkin, mutta pakotin itseni silti osallistumaan hyvän ystäväni läksiäisjuhliin. Ystävä lähtee vaihtoon Madridin lämpöön ja ikävähän tässä väkisinkin tulee jo nyt. Juhlat oli mukavat ja tuli tehtyä jopa uusia tuttavuuksia, mitä nykyään harvemmin tulee, oon niin kotihiiri ja kun ei opiskelekkaan.. Kuten arvata saattaa, järki ja vointi sanoi sunnuntaina, että ei ollut kyllä yhtään hyvä juttu nämä läksärit, olo oli entistä kipeämpi, mutta pakko se oli viimeiset rutistukset ja hyvän matkan toivotukset antaa ystävälle.

Sunnuntain fiiliksistä huolimatta sain sentään tartuttua kemian kirjaan ja jatkettua jopa neljän tunnin voimin opiskelua. Mulla taitaa olla sellainen "vika", että kun alan esim laskemaan, ei siitä meinaa tulla loppua millään, voisin laskea vaikka läpi yön, etenkin, jos tuntuu, että laskut sujuu. Asian laita on hyvin toinen tosin silloin, kun ne eivät tunnu sujuvan. Nyt kuitenkin luoja oli puolellani ja laskut sujui kuin vettä vaan viikon laskemistauon jälkeen, jes! Tänään on vapaapäivä, on meinaan palattu takaisin normaaliin osa-aikaistyön aikatauluun eilen. Se tarkoittaa sitä, että kohta alkaa taas armoton laskeminen aina iltaan asti ja kyllä, olen innoissani, oikeasti.

Normaalirytmistä puheenollen kohta alkaa myös aikuislukio! Jollain tavalla vähän jopa jännittää miltä tuntuu istahtaa taas pulpetin ääreen ja kriiseillä läksyistä ja kokeista. Muistan kun yo-juhlissani totesin, kuinka mukavaa on, ettei enää ikinä tarvitse astua lukio-opetuksen ihmeelliseen maailmaan.. noh, tässä sitä taas ollaan, eikä edes välttämättä viimeistä kertaa.. Silti fiilis on korkealla ja odotukset kovat opetuksen tasosta. Olisi melkoinen pettymys jos opettajat olisivat huonoja ja opetuksen taso vastaavasti myös. Minun lukiossa oli muutama aivan älyttömän hyvä ja selkeä kemian/fysiikan/matikan opettaja, jotka kädestäpitäen näytti jokaisen asian, jos ei ymmärtänyt. Yksi suostui pitämään yksityistukiopetustakin päivän päätteeksi, jos tarve vaati, ihan mahtavia!

Onkos täällä muita, jotka iltalukion/aikuislukion kanssa tulevat touhuamaan syksyllä/keväällä? Onko teillä jo alkanut opiskelu ja jos on, miltä on tuntunut?

Ps. Mitä ajattelette tästä mahdollisesta pääsykoekirjamuutoksesta, mielestäni se olisi kenties ihan tervetullut, mutta olen lukenut myös hyvin vastakkaisia mielipiteitä. Mitä mieltä?
Tästä näet koko artikkelin Mediuutisten nettisivuilta: http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/laakiksen+paasykoekirja+saattaa+vaihtua/a664841

Kuvat: täältä ja täältä

-Jennie

Kesäflunnsailua

Kuten otsikkokin jo kertoo, sitä on saatu kesäflunssa, eikä mikään ihan helposti nujerrettavissa oleva näemmä. Oon syönyt yhtä sun toista lääkettä tähän ja aamulla droppasin itteni täyteen kaikkea, c-vitamiinia, särkylääkettä, tiesmitä-uutetta, yskänlääkettä jne. Kaiken kukkuraksi oli pakko tulla töihin, koska toinen sihteerimme on edelleen lomailemassa, eikä kukaan muu meillä osaa yksinkertaisesti hoitaa lääkärin vastaanottoa kuin minä. Olen niin korvaamaton! - ei vaan, olisi paljon mukavampaa olla kotona tervehtymässä ja lepäilemässä, mutta ei auta kun kärsiä, tai sinnitellä, kuten meillä töissä on tapana sanoa. Sinnittely on meillä saikun korvike valitettavan usein, vaikkei niin pitäisi olla, ikinä.

Viimeviikko meni kyllä niin harakoille lukemisen suhteen, kun olla ja voi. Olin töissä ihan liikaa ja iltasin ihan älyttömän väsynyt, kävin korkeintaan salilla tai juoksulenkillä töiden jälkeen ja sitten olikin jo nukkumaanmenoaika.Viikonloppuna oli pikkuveljen rippijuhlat ja valmisteluthan aloitettiin hyvissä ajoin perjantai-iltana, toisin sanoen koko viikonloppu meni äitiä auttaessa juhlavalmisteluissa ja tarjottavien tekemisessä. Lauantaina ehdin käydä kuitenkin salilla aamulla ja illalla poikkesin vielä moikkaamaan ihania ystäviäni. Muut lähti baariin kun kello löi 00.00 - ja mä kotiin. Sain sentään Galenoksen avattua ja muutamia laskuja laskettua, mutta en ees kehtaa sanoa kuinka muutamia.

En jaksa enää yhtään baareiluhommia ja se on kyllä NIIN hyvä, koska voi (ainakin teoriassa) lukea/laskea viikonloput skarppina ja lähteä lauantaiaamuna salille/lenkille ysiltä, jos siltä tuntuu. Kääntöpuolena on kyllä yleinen sosiaalisten suhteiden puute pitemmällä tähtäimellä. Varmaankin moni, joka on kuukautta pitempäänkin ollut käymättä viihteellä, huomaa, että nykyään suurinta osaa kaveripiiristä nähdään vaan baarissa tms ja sitten jos et käy baarissa, et näe niitä, ollenkaan, tai ainakin huomattavasti hankalempaa on koittaa treffejä sopia. Tietysti ne onnekkaat, joilla on paljon aikaa arkisinkin ja näkee paljon jo valmiiksi kavereita ihan muissa merkeissä kuin viihteellä, omaavat tähän asiaan varmasti hyvin päinvastaisen mielipiteen. Toisaalta, tämä sosiaalisen elämän kärsiminen tulee muutenkin varmaan hyvin tutuksi koska "mun pitää nyt(ja aina) lukee, en voi tulla, mennä tai nähdä.".

Hävettää kun joutuu koko ajan niistelemään ja yskiskelemään tässä vastaanottotiskin takana. Käsidesiä pumppaan n. minuutin välein kätösiini, koska mitään papereita tms ei luonnollisesti saa koskea "saastuneilla" käsillä, ettei tartuta muita.  Huomisen oon kyl niin saikulla, jos tää ei tästä helpota. 


Ps. en oo moneen kuukauteen uskaltanut juosta lenkkiä, koska mulla on ns. "löysät nilkat", eli nilkan ulkoreunan nivelsiteet  venähtää(ja pahimmillaan repeää) hyvin helposti. Se on kyllä semmonen sairaus tai vaiva, että pahempaa ei oo. Alkukesän aikana nilkka venähti kolmesti tosi pahasti, enkä siks ole oikein uskaltanut tosiaan juosta, mutta nyt torstaina päätin kokeilla varovasti ja kyllä kannatti, oli niin ihana juosta, pienessä vesisateessa, pitkästä aikaa.

Matkahaaveilua part. 2356

Oon niin poikki! Työviikko lopuillaan ja viikonloppu tulossa. Viikonloppuna ei ole kuitenkaan luvassa rentoutumista vaan ankaraa raatamista pikkuveljen rippijuhlien eteen. Lukeminenkin kärsii tästä syystä ihan hulluna ja voitte varmaan arvata, että harmittaa. Onneksi sentään vain muutaman päivän.

Asiasta vähän offtopiciin, mulla on ollut aivan kamala vaelluskuume viimeaikoina. Olin vuosi sitten kesällä vaellusreissulla Pohjois-Italiassa, Cortina d'ampezzossa(jossa muuten on järjestetty v. 1956 talviolympialaiset ja alppihiihdon maailmancupkilpailuja sekä kuvattu mm. Cliffhangerin kohtauksia ja Bondeja!), dolomiittien sydämessä alpeilla ja mun sydän jäi sille tielleen. En ole aiemmin valeltanut kuin Lapsissa ja ylipäätänsä Suomen rajojen sisäpuolella, mutta tuo reissu sai veren vetämään maailmalle vaeltamaan. Tykkään kamalasti matkustelusta noin niinkun muutenkin, mutta tällaisella köyhäläisbudjetilla ei meinaa uskaltaa edes ruokakauppaan vaeltaa tällä hetkellä!

"Cortina d'Ampezzo on lomailu- ja talviurheilukeskus Venetossa, Italian pohjoisosassa. Cortina sijaitsee 1 200 metrin korkeudella merenpinnasta, ja asukkaita siellä on noin 8 000." (Wikipedia)

1. päivän vaellukselta, n. 2500m merenpinnasta. kuva (c) Jennie

Reissu oli kaikkineensa ihan tajuton, vaikkakin seuran kanssa oli hieman problemmoja, mutta fiilikset monen ja useamman tunnin kiipeemisen jälkeen taukomajalla oli aina niin mahtavat, että ei sitä vain voi kuvailla(+ ruoka super hyvää ja halpaa :D). Reissu oli valmiiksi järjestetty, sain sen lahjaksi, ja joka päivälle oli määrättyä ohjelmaa. Se vähän harmitti, mutta toisaalta tuskin yksin tai omassa pikku seurueessa olisi onnistunut niitä "helmiä" kalastelemaan sieltä kaikesta vaellustarjonnasta.

Turkoosi laguuni. kuva (c) Jennie

En muista ihan tarkkaa viikko-ohjelmaa enää, mutta ehdottomasti parhaat fiilikset jäi ensimmäisestä ja viimeisestä vaelluksesta. Viimeisimpänä käytiin eräällä (en muista nimeä, sorry) turkoosilla lähteellä (kuva) jonka vesi oli todella kirkkaan turkoosia läpikotaisin, keskellä erämaata vuoristossa. Ja ensimmäiset vaellukset tehtiin n. 3,5 kilometrin korkeuteen, tai vähän alle. Tehtiin ns. päivävaelluksia vain(eli lähtö 08.00 ja takaisin n 17-18), mutta olisi kyllä mahtavaa päästä ns. majalta-majalle vaellukselle joskus. Lähtiessä en ollut juurikaan treenaillut kuntopuolta kevään ylppärihässäkän ja kesätöiden takia, mutta uuden karheat vaelluskengät sisäänajoin n. 70-75 kilometrillä, ja siksi pelkäsinkin, että kunto ei vaan kestä jokapäiväistä vaellusta, mutta yllätin itseni positiivisesti ja jaksoin oikein reippaasti kiivetä pitkiäkin aikoja nesteytyksen ollessa tasapainossa.

Tahtoisin lähteä Azoreille tai alpeille takaisin taas vaeltamaan(vaikkapa majalta-majalle vaellukselle), tällä kertaa hieman paremmin seurani valiten ja vielä paremman kunnon omaten. Ehkä ostan ensikesänä itselleni jollain(?) rahalla palkinnoksi luku-urakasta vaikka lyhyenkin vaellusmatkan, tahdon päästä nauttimaan siitä fiiliksestä taas, kun ympärillä ei ole mitään muuta kun 2000 m(1500m kun oltiin) alaspäin tyhjyyttä. TAJUTONTA.

Ps. Kampaajalle hop!

Käytiin myös (ylikallis) Venetsia tsekkaamassa! kuva(c) Jennie

-Jenni

Haaveilua ja toimistotyötä

Kymmenen minuutin huilaustauko töissä.

Lääkärin vastaanotto on käynnissä ja kiire on koko ajan. Välillä saa käydä neljä kerrosta alempana auttamassa pyörätuolihissipotilaita, ja samalla pitäisi olla tietysti vastaamassa kymmeneen eri puhelinsoittoon - face-to-face asiakaspalvelusta puhumattakaan (se on muuten joku kirjoittamaton sääntö, että puhelin soi AINA ja taukoamatta heti, kun a) joku muu asiakas on vastaanottotiskillä tärkeiden asioiden merkeissä b) aloitan kirjoittamaan saneluita toisessa päässä toimistoa tai c) ylipäätänsä lähden yli 10 m päähän puhelimesta, ja siis muuten voi olla lähes koko päivän ihan mykkä).

Kiireestä huolimatta, lääkärin vastaanotot ovat kyllä sinänsä aina erittäin mielenkiintoisia päästä seuraamaan, vaikkakin vastaanottotiskin takaa. Näkee monenlaisia potilaita eri sairauksien ja tapaturmiensa kanssa. Sanelut täydentävät potilaan kasvoja ja olemusta, tuntuu ihan pikkaisen siltä, kuin itse olisi jo lääkärinä arvioimassa potilaan tilaa ja jatkohoitoa. Taidan olla aika itsevarma pääsystäni joskus lääkikseen, heh.

Vaikka mun työ ei ole aina(useimmiten )ruusuilla tanssimista ja ihanaa, koen kyllä oppivani ihan mukavasti tässä toimistotyön ohessa lääkärin työstä ja mm. lääketieteellisestä sanastosta/sanelutekniikasta saneluja kirjoittaessa(note to myself: rakas tulevaisuuden minä, puhuthan erittäin selvästi sanelukoneeseen, kun joskus v. 2060 sellaisia jo ehkä sanelet). Muistan kuinka paineilin ensimmäisinä päivinä älyttömästi latinan kanssa, ja vieläpä lääketieteellisen sellaisen, sillä en ollut koskaan juuri kuullut tai puhunut saatika kirjoittanut(joskus harvaseltaan vanhempien suusta jotain korkeintaan kuullut)latinaa, mutta äkkiä sen oppi, ja nyt hallitsen mielestäni jo ok-vahvasti etenkin yläraajojen lääkt. sanaston ja yleisimmät sairaudet.

Harmittaa ihan jättää tämä työ joulun tienoilla lukemisen takia, mutta ehkä löydän vielä jotain parempaa tältä alalta lukuprokkiksen jälkeen, ja uskon, että melkein parin vuoden työkokemus/työsuhde lääkäri-/fysioterapiafirmassa on ihan hyvä meriitti jo itsessään.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä tarviin nyt kannustusta ja pyllylle potkimista(isoja potkuja), että saan kemian etenemään. Mua suuttuttaa ihan älyttömästi kun en saa laskuja oikein, eikä kukaan osaa neuvoa, mitä teen väärin! Aargh! Thank God en opiskele koko vuotta ja kaikkia kursseja itsenäisesti. Iltalukio - be aware.


-Jenni

Kuva: täältä

Kotimaamatkailua untenmaille ja takaisin

Blogi on hiljentynyt muutamaksi päiväksi lomani takia. Kuvittelin lomani olevan rentouttava ja kiireetön, mutta väärin kuvittelin. Alkuviikon laskin ja luin suht tiiviisti ja loppuviikon olenkin koittanut sosialisoida seuraavan kahden viikon edestä jotka taas vietän vähintään yhtä tiiviisti töissä. Tuskaisesti heräten joka aamu 06.00. Sen jälkeen onneksi helpottaa ja jatkuu normaali työputki eli osa-aikaisena töitä + iltalukio.

Ihmettelen kyllä aina vaan, miten tämä yhteiskunta on jäänyt tähän maatalousyhteiskunta-tyyppiseen päivärytmiin jumiin niin pirun tiukasti Kuka on keksinyt, että kaiken pitää pyörähtää käyntiin aina klo 06-08? 99% väestöstä ei ole lehmiä lypsettävänä aamukuudelta. Itse olen niin iltaihminen kuin ihminen vaan voi olla. En nuku koskaan "pommiin", mutta aamuherätykset ovat suoranaista tuskaa ja kidutusta, vaikka kuinka siihen yrittäisi opetella(nyt useita viikkoja kuudelta taas heränneenä..). Muistan, miten jo ala- ja yläasteella koitin aina kaikin verukkein nukkua edes tunnin-kaksi pidempään, kuin mitä olisi periaatteessa saanut. Joskus jopa jäin "kipeäksi" kotiin, vain koska halusin nukkua. Lukiossa se olikin jo pikemminkin sääntö kuin poikkeus, jos vain mahdollista, että järjestin joko kurssini niin, että koulupäivät alkoivat vasta yhdeksän kymmenen aikaan, aikaisintaan, tai sitten valitsin sellaisia kursseja aamupäiville, joista ei haittaa olla pois sillon tällön.

Nukkuminen on vaan parasta aamulla.  En nyt kuitenkaan tarkoita, että esim. nukkuminen puoleenpäivään olisi jotenkin suotavaa, mutta esim. 09.00-10.00 on ihan hyvä aika herätä, ehtii tekemään päivän aikana kaikki tarvittavat asiat ja illalla rentoutumaan ilman stressiä siitä, että nyt pitäisi olla jo nukkumassa, että ehtii nukkua riittävät yöunet.Yöunien riittävä määrä on muutenkin mulle aika hengen asia. Olen aina varmistanut, että saan nukkua ihan vähintään 7 tuntia, mutta mielellään 8-9 tuntia. Monista tämä kuulostaa varmaan paljolta, mutta tiedän, että mieleni ja kehoni tarvitsee sen verran ja sen verran sitä silloin itselleni tahdon suoda.

Näin pääsykoeprosessin aikana painotan itselleni vielä enemmän unen tärkeyttä, sillä virkeät aivot ovat huomattavasti helpommat pakottaa lukemaan ja laskemaan, kuin muutaman tunnin yöunet nukkuneet, sinne tänne ajatuksissaan harhailevat aivot, jotka ei osaa laskea about 1+3=2. Sen lisäksi mun koko emootiomaailma tuntuu heittävän kärrynpyöriä väsyneenä, kaikki on huonosti ja maailmanloppu on hyvin hyvin lähellä.

Heti huomaa kyllä, esim nyt kun olen tosiaan tässä lomaillut ja unirytmit on mennyt aivan päälaelleen normaalista työunirytmistä, että olo on väsynyt ja jotenkin turta, koska menen nukkumaan myöhään yöllä tai aamuyöllä, mutta sisäinen kelloni herättää mut jo siinä kahdeksan aikaan viimeistään. Ja tämän uupumuksen ja turtuuden takia en ole saanutkaan laskettua kahteen päivään ollenkaan, voittajafiilis.

Ekstemporee matka Helsinkiin oli kiva, mutta uuvuttava sekin. Menin ystäväni luokse semiyllärivierailulle, ja tarkoitus oli käydä läpi mun fy/ke-ongelmiani, sillä ystäväni on oikea nero matemaattisluonnontieteellisissä aineissa, mutta todellisuushan oli taas, että käytimme viimeiset 30 min reissustani, ennen kun noutaja saapui, tehtävien laskemiseen ja tarkastamiseen. Noh, kai ne vaakatasossa kävelyt aamukolmeltakin voidaan laskea jonkinlaiseksi fysiikan lakien kokemiseksi.. Ja entäs ne drinkit, kemiaa parhaimmillaan? Hyötyä reissusta kuitenkin oli paljon, sillä yhden kullan kalliin vinkin sain: tehtävät oli oikein sinänsä, mutta kaikista löytyi tyhmiä näppäilyvirheitä, joiden takia en ollut saanut millään oikeaa vastausta, HUOLELLISUUTTA ÄÄLIÖ! 


Tämä sunnuntai meneekin treenailun lisäksi laskiessa ja lukiessa sitten. Koitan laskea jotain oikein ällöjä tehtäviä kostoksi parin päivän laiskottelusta.

Ps. Jotkut lukijoista on kysellyt mahdollisuutta "vertaistukeen" ja itsekkin olisin siitä kovin kiinnostunut, eli minulle voi laittaa sähköpostia jenni.toivanen@hotmail.com tai Älyvuodossa yksäriä nimimerkille Doris. Kokemuksia ja fiiliksiä olisi mukava vaihtaa :)

Kuvat: weheartit.com

Ylisuorittajan pitkä oppimäärä

Ajattelin nyt avata sanaisen arkkuni asiasta perfektionismi ja ylisuorittaminen.

Kuten kerroin ensimmäisessä postauksessa, olen kahden menestyvän lääkärin lapsi. Isäni on ortopedi ja äitini psykiatri(ent. työterveyslääkäri). Olen usein pohtinut, mikä on osuus vanhempieni uravalinnoilla omaani, ja olen tullut lähes aina siihen lopputulokseen, etten usko sen kovin paljoa vaikuttaneen. Mutta siitä päästäänkin siihen, mitä itse menestyneet vanhemmat odottavat lapsiltaan. Paljon. Ainakin meillä, ja uskon, että jokunen muukin korkeassa(tai korkeakoulutuksellisessa, plus en vähättele tässä vähemmän koulutettuja) asemassa työskentelevän lapsi voi sanoa samaa, on tosin mahdollisuus, että olen väärässäkin.

Muistot jo ala-asteelta aina yläasteen loppuun ovat ristiriitaiset opintomenestyksen suhteen. Toivoisin, että voisin sanoa vanhempieni aina hyväksyneen minut ja tekemiseni suurinpiirtein siitä lähtökohdasta, että kaikki on vähintäänkin ok, riittävää, kunhan en itseäni satuta ja laki ei sitä kiellä. Todellisuus on kuitenkin se, että suorittaminen on meillä aina ollut se ykkösjuttu, etenkin toisen vanhemmistani mielestä, eikä mikään voita menestystä ja mammonaa. Se on tehnyt minusta melkoisen perfektionistin ja ylisuoriutujan. Yläasteella, ysiluokan keväällä jouduin burn outtiin, koska kuvittelin, ettei 8.9 keskiarvolla pääse lukioon, nostin sen yli 9.5 keskiarvoon muutamassa kuukaudessa, johtaen täydelliseen henkiseen sekä fyysiseen uupumukseen. Tässäkään kukaan ei sanonut minulle, että kyllä ysiä hipova k.a on ihan riittävä ihan mihin vaan lukioon.


Äitini on aina ollut kaikesta huolimatta ymmärtävä ja tukevainen, vaikka aina ei ole "kymppejä sadellut" ihan joka kokeesta tai en ole onnistunut jokaisessa tekemässäni asiassa(kärjistettynä). Äitini myös on aina käskenyt etsimään sellaisen alan, jolla viihtyy, rahasta tai menestyksestä viis. Tosin, kasvatukseni kuitenkin kulkee hieman eri reittejä, eli tässäkin olen elänyt melkoisessa valintojen sodassa.


Lukiossa osasin hieman hellittää opiskeluun suuntautuneesta perfektionismista, sillä sain pääosin itse valvoa suoritusteni tasoa. En kirjoittanut kuin neljä ainetta yo-kirjoituksissa ja niiden lisäksi tein kuvataiteen lukiodiplomin. Syksy 3. vuonna oli todella todella raskas henkilökohtaisista syistä, masennuin vaikeasti pitkäksi aikaa. Olen nyt jälkikäteen onnellinen, etten esim. kirjoittanut kuutta-seitsemää ainetta C:n keskiarvolla vain sen kirjoittamisen takia, sen takia että pitää olla hyvä ylisuoriutuja ja saada seitsemän ällän rivi. Sain neljä hyvin kirjoitettua ainetta, se riitti, kerrankin.

Perfektionismini oli tosin lukioaikana suuntautunut ulkonäköön, ruokaan, urheiluun ja kulisseihin. Sain oikean fyysispsyykkisen ravistuksen masennuksen iskettyä, jonkinlaisen herätyksen. On hassua sanoa, että yli vuosi elämästäni meni hukkaan piilotellessani omassa luukussani yksikseni, ja silti, en vaihtaisi sitä vuotta pois, sillä olen oppinut itsestäni enemmän kuin uskonkaan, olen oppinut antamaan itselleni aikaa ja armoa ja hieman hellittämään suorittamisesta. Olen oppinut, ettei kaikkea voi saada nyt ja heti, jotkut asiat vaativat pitkäjänteisyyttä ja tervettä mieltä, tukea ja voimaa.

En olisi voinut kuvitellakkaan vuosi-pari sitten vielä itseäni hakemassa lääkikseen, lukemassa tai laskemassa päivittäin 3-5 h ja uskomassa itseeni ja sisäänpääsyyni. Olen oppinut, että kaikella on aikansa ja paikkansa, eikä väkisin voi tehdä itsestään mitään, mitä ei ole. Olen myös varma, etten ole ainoa tuleva(tai sisässä oleva) lääkisläinen "kympin oppilas", joka painii päivittäin suorittamisen ja perfektionismin kanssa, taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Seuraava askeleeni on opetella hallitsemaan(...sanoo perfektionisti) jatkossakin voimavarojani ja antamaan itselleni anteeksi, jos en jaksa ja halua aina olla paras. Virheet ovat inhimillisyyttä.



Ps. Fysiikan ykköskurssi kerrattu, kemian ykkönen puolessavälissä,
terveisin Onnellinen nainen!