Pohdin aina välillä muita kanssahakijoita seuratessani, millainen on lääkisopiskelijan (stereotypinen) "muotti". Tietysti myös sitä, millainen pitäisi sitten lääkärinä olla, mutta tässä vaiheessa etenkin em. kohtaa. Tällaisena suorittajana ja muiden mielipiteistä valitettavasti hieman liikaakin välittävänä, mietin usein, mahdanko itse mahtua tuohon "muottiin", vaikka miten runnoisin itseäni joka suunnasta?
Toisaalta onhan yksi tietty muotti todella absurdi ja epäsopiva käsite, mutta mitä enemmän seuraan ko. kanssahakijoitani, tuntuu, että olen aivan eri planeetalta jollakin tavalla, vaikken kuitenkaan loppupeleissä sitten ehkä niin paljoa. Ja tietysti ne muut sattuvat kaikki tukemaan tätä yhden muotin ajattelumallia. Olenhan toki kunnianhimoinen, määrätietoinen suorittaja ja tulen varmasti pärjäämään lääkiksessäkin vähintäänkin kohtalaisesti tietotaidollisesta näkökulmasta, mutta muiden puolien osalta en enää olekaan varma, olenko sitä, mitä pitäisi olla, ja voinko löytää oikeita hengenheimolaisia, ystäviä, tai edes juttukavereita? Ja onko ylipäätänsä olemassa jotain, mitä pitäisi olla? Ehkä ei ja toivottavasti ei.
Lääkisopiskelijoista on tyypillisesti paljon stereotypioita; suorittajia, joidenkin mielestä jopa ylimielisiä kilpailijoita, täydellisyyttä tavoittelevia fiinejä alfauroksia ja -naaraita , tai vaihtoehtoisesti lukutoukkia - niin. Tietenkin kun ihan maalaisjärjellä ajattelee(itse olen hieman liikaa tunneihmisiä), on lääkis pääasiassa täynnä Matti ja Maija Meikäläisiä, jotka nyt sattuvat vain omaamaan palavan halun valmistua lääkäreiksi. Minäkin haluan, haluan ihan älyttömästi, välillä jopa niin paljon, että tuntuu, että se halu on liikaa, että se vie liikaa mennessään ja todellisuus lyö vielä kovaa kasvoihin hetkellä millä hyvänsä.
Huomaan ajattelevani tätä asiaa oikeastaan ihan liian usein. Suurin pelkoni on varmaan juuri se, että mitä jos en sopeudukkaan joukkoon ja mitä jos tunnen edelleen olevani jotenkin ihan eri sfääreistä, huonolla tavalla, kuin mitä muut kanssaopiskelijat. Pitäisi kai yrittää irrottautua tästä kuvitelmasta ja koittaa sisäistää se ajatus, että musta voi tulla ihan hyvä lääkäri, tai alkuun edes -opiskelija, olin sitten millainen tahansa.
Lukuinfoa vielä sen verran, että kemia 3 ja 4 sekä fyssa 3 ja 4 ohi, ihan hyvillä arvosanoilla ja nyt kemian vitoskurssi ja fyssasta gravitaatio&pyöriminen + sähköoppi sekä bilsan solu&perinnöllisyys käynnissä. Solubilsa on jotenkin ihanan helppoa ja tuntuu, että nautin siitä niiin paljon enemmän kuin esim kemiasta, vaikka asiat itseasiassa liippaavat toisiaan lähes koko ajan ihan vierestä.
Muutenkin motivaatio on edelleen ihan huippuhyvä ja elän päivä päivältä vahvemmin siinä ajatuksessa, että ensi syksynä avaan Tampereen Lääketieteellisen tiedekunnan oven! Voi olla että tämä ajatus sattuu vielä ja pahasti, ainakin jos pääsykokeet pääsee yllättämään jollain kierolla ja epäreilulla tavalla, mutta who cares? Muutenkin nyt menee ihan mukavasti, taloudelliset huolet on vähän helpottuneet ja pystyn todennäköisesti lukemaan koko kevään suhteellisen täyspäiväisesti, mikä on puolestaan todella jees. Joulu tulee pian ja on ihan hassua, miten vielä pari vuotta sitten vastustin kaikkea jouluhömppää ainakin passiivisesti, nyt mieli halajaisi joulukoristeshoppailemaan... Keski-ikäisyys, täältä tullaan! ( ja synttäritkin ensiviikolla oi voi)
Lukuintoista marraskuun loppua kaikille toivotellen
Jenni
3 kommenttia:
Mulla on ollut välillä ihan samanlaisia ajatuksia! Ehkä mulla ei niin ole esimerkkejä oikeasti näistä stereotypioista, mutta tämä tunnepuoli... mulla on niin vahva luova puoli, että joskus tuntuu, että olenko ihan idiootti, kun haaveilen jokseenkin teoreettisesta opiskelualasta? Enhän mä edes voi päästä opiskelemaan, koska olen yhtä lailla niin henkeen ja vereen tunneihminen ja mulla on se luova puoli. Toisaalta tiedän, että jos haluan jotain, teen kaikkeni sen eteen, jopa luen täysipäiväisesti fysiikkaa ja kemiaa, mitä en uskonut tekeväni ainakaan vielä vuosiin. Ja toisaalta, kyllähän se kiinnostaa kun antaa innostuksen tulla luokseen. Mutta kyllä se siitä. Pioneerejahan tarvitaan aina, jos tuntuu, että oikeasti kaikki lääkisläiset on juuri jotain :) Pitää vaan antaa elämän yllättää, mennä eteenpäin silmät auki. Tsemppiä lukuihin!
Älkäähän huolehtiko! Noin isossa porukassa yhdistävänä tekijänä on vain halu valmistua lääkäriksi sekä riittävä menestys pääsykokeessa. Kurssien aloituskoot ovat niin isoja joka tiedekunnassa, että mukaan mahtuu vaikka minkälaisia ihmisiä ja jokainen löytää oman paikkansa ja porukkansa.
Totta kai stereotyyppisiä lääkisopiskelijoita löytyy, jostainhan ne stereotypiatkin tulevat, mutta myös paljon ihan toisenlaisia ihmisiä. Ja sillä, miten hyvin istuu stereotyyppisen opiskelijan muottiin, ei taas ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvä lääkäri joskus aikanaan on.
Tsemppiä lukuihin!
Hei,
Löysin blogisi monen mutkan kautta ja taisin heti koukuttua - pidän tavastasi ilmaista mielipiteitäsi ja ajatuksiasi. Minuun se ainakin nappaa. Lisäksi on mukava seurata jonkun muun samanikäisen hakumatkaa lääkikseen, ja mahdollisesti jopa samalle paikkakunnalle! Kirjoitin kyllä blogiini, että hakuvaihtoehtoni ovat tänä vuonna Turku, Kuopio tai Helsinki, mutta julkaistuani postaukseni, Tampere alkoi houkuttamaan ja kovasti. Nyt olen jälleen pyörällä päästäni, että mihin sitä pitäisikin sitten hakea loppupeleissä.
Ja itse postaukseen. Uskon, että hyvin moni hakija miettii tuota aivan samaa kuin sinäkin. Ehkä se johtuu siitä epävarmuudesta, kun ei tarkalleen tiedä,että mitä tuleman pitää. Mutta siitä huolimatta uskon, että jokainen lopulta löytää paikkansa siitä omasta koulusta, kun sinne lääkikseen asti pääsee. Ihmisiä on varmasti siellä(kin) hyvin monenlaisia ja aivan varmasti tulet saamaan uusia ystäviä ja tapaamaan mahtavia ihmisiä! Ja erilaisuus, se on rikkautta. Muuten kävisi koulumaailmakin aika tylsäksi, jos kaikki olisivat tismalleen toistensa kopioita! Mutta hieno postaus kaikenkaikkiaan. Sai ainakin minut jälleen ajattelemaan ja miettimään kyseistä aihetta. Oikein paljon tsemppiä lukuihin.
-Charlotte
Lähetä kommentti